Kirkollista kieltä kuunnellessa törmää aika-ajoin sanaan ”harras”. Agricolan kielessä ja aikana sanan merkitys oli lähempänä germaanislähtöistä kantasanaansa hartas (vrt. nykyruotsin hård ja englannin hard), joka vastasi nykykielen adjektiivin ”kova” merkitystä. Kun tehtiin hartaasti jotakin, tehtiin täysillä, kovaa ja tosissaan. Harras rukous tarkoitti paneutunutta ja innokasta rukousta. Sana ”harrastaa” kantaa vielä jossakin määrin samaa vivahdetta: golfinpeluuta tai lintujen havainnointia ja bongausta voi harrastaa niin, että kaikki muu unohtuu. Vuosisatojen myötä harras on saanut kirkollisessa kielessä veltompia ja uneliaampia sivumerkityksiä niin, että keskittyneen tekemisen tarkoite on jäänyt pimentoon. Hyvä hartauspuhe voi silti edelleenkin olla syvällistä ja innostavaa, ei vain rauhoittavaa ja rentouttavaa. Jossakin vaiheessa sanan ”harras” käytöstä voi olla syytä luopua ja keksiä uusi ja innostavampi.