Job 30

₁Ja nyt he nauravat minulle,

miehet, minua nuoremmat –

nuo, joiden isiä en pitänyt minään,

en kelvollisina edes paimenkoirieni pariin!

₂Mitä hyötyä heistä olisi minulle?

He ovat jo menettäneet voimansa,

₃he riutuvat puutteessa ja ankarassa nälässä,

kaluavat kuivia varpuja autiossa maassa.

₄He keräävät pensaikosta suolaheinää,

heidän leipänään ovat kinsterin juuret.

₅Ihmisten parista heidät on ajettu pois,

niin kuin varasta heitä seuraavat vihaiset huudot.

₆He asuvat rotkojen rinteillä

maakuopissa ja kallionkoloissa.

₇Piikkipensaiden keskellä he ulvovat,

karhiaisten alle he sulloutuvat yhteen.

₈He ovat nimetöntä hylkyjoukkoa,

piiskaniskuin heidät on karkotettu maasta.

₉Ja nuo ovat tehneet minusta pilkkalaulun!

Heidän keskuudessaan minusta on tullut sananparsi.

₁₀He inhoavat minua, pysyttelevät minusta kaukana,

sumeilematta he sylkevät minua päin kasvoja.

₁₁Jumala on katkaissut minun jouseni jänteen,

hän on lannistanut minut.

Siksi ei mikään heitä pidättele, kun he näkevät minut.

₁₂Nuo käärmeensikiöt hyökkäävät kimppuuni,

he lyövät jalat altani.

Minun tuhokseni pystytetään rynnäkkövalleja.

₁₃He ovat katkaisseet minulta pakotien.

Halukkaasti, apua pyytämättä

he ajavat minua perikatoon.

₁₄He tulevat kuin muurin leveästä murtumasta,

he vyöryvät kohti ja tuovat tuhon.

₁₅Kauhu saa minut valtaansa,

taivaan tuuliin katoaa arvoni ja kunniani,

ja minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi.

₁₆Ja nyt, onnettomuudet tarttuvat minuun

ja elämä valuu minusta pois.

₁₇Yön tullen tuska poraa luuni minusta irti,

kipu nakertaa minua, se ei koskaan nuku.

₁₈Vaatteeni kiristyvät ympärilleni,

paitani kiertyy kuristamaan minua.

₁₉Jumala on heittänyt minut maahan,

ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa.

₂₀Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa,

minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.

₂₁Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan,

rajusti sinun kätesi minua ravistelee.

₂₂Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään

ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi.

₂₃Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin,

paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää.

₂₄Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään,

eikö onnettomuuden uhri huuda apua?

₂₅Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa?

Enkö minä surrut köyhien osaa?

₂₆Hyvää minä odotin, mutta paha tuli,

odotin valoa, mutta tuli pimeys.

₂₇Sisälläni kuohuu, sydämeni ei rauhoitu,

sillä jokainen päivä tuo vain tuskaa.

₂₈Suruvaatteessa minä kuljen, aurinkoa ei näy.

Ihmisten keskeltä minä kohottaudun ja anelen apua.

₂₉Sakaalit ovat minun veljiäni,

minun kumppaneitani kamelikurjet!

₃₀Minun ihoni mustuu ja lohkeilee,

luitani korventaa kuumeen polte.

₃₁Murhetta soi minun harppuni,

minun huiluni itkun ääniä.