Usko Vanhassa testamentissa

Topic_3096_Vanhassa testamentissa usko tarkoittaa yleensä Jumalaan luottamista. Mutta usko edellyttää ihmisiltä myös kuuliaisuutta Jumalalle.

Vanhassa testamentissa Jumalan ja ihmiskunnan suhteessa on erilaisia piirteitä.

Usko merkitsi sen tunnustamista, että ihminen on riippuvainen Jumalasta. Jumala oli luonut taivaan sekä maan, ja koko luomakunta riippui hänestä.

Usko tarkoitti myös Jumalan tunnustamista ainoaksi todelliseksi Jumalaksi sekä pidättäytymistä muiden jumalien palvonnasta (katso 2. Moos. 20:3).

Vanhassa testamentissa painottuu Israelin Jumalan tunnustaminen ainoaksi todelliseksi Jumalaksi (katso Jes. 43:10).

Jumalan pelkäävä kunnioitus oli yksi israelilaisten uskon pääperiaatteista. Ylitettyään Punaisen meren israelilaiset ”pelkäsivät Herraa ja uskoivat häneen”. (2. Moos. 14:31).

Usko oli luottamista Jumalaan, jolla oli erityinen suhde Israeliin, koska hän oli tehnyt liiton Israelin kanssa. Tämä liitto asetti velvollisuuksia myös Jumalalle: hänen tuli rakastaa Israelia ja olla uskollinen sille (katso 5. Moos 7:9). Israelilaisten velvollisuus oli rakastaa Jumalaa ja totella hänen käskyjään.

Henkilökohtaisen uskon ilmauksia esiintyy Psalmien kirjan runoissa (katso esimerkiksi Ps. 116:10).

Usko ei ole ajatusten tai oppien hyväksymistä, vaan asenne, jonka myötä ihminen tuntee olevansa riippuvainen Jumalasta. Tähän asenteeseen kuuluu uskollisuus ja kuuliaisuus Jumalalle ja luottamus häneen.

Yksi esimerkki Vanhan testamentin uskonsankarista on Abraham. Hän tekee, mitä Jumala häneltä pyytää ja luottaa, että myös Jumala pitää lupauksensa (1. Moos. 15:6).