1. Johdanto: #rauha: Sodan ja rauhan kirja

Raamattu on rauhan kirja – ja välillä sodankin. Sen sivuilla taotaan vuoroin miekkoja auroiksi ja auroja miekoiksi. Yhtäältä Raamatusta löytyvät ohjeet pyhään sotaan, jossa vihollisen siviilit ja karjakin vihitään tuhon omiksi. Toisaalla välittyy tämän vastapainoksi kuva helläsydämisestä Jumalasta, joka säälii niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Jeesus kehotti olemaan tekemättä pahalle vastarintaa, mutta sanoi, ettei tuonut maailmaan rauhaa vaan miekan – johon tarttuvien hän ennusti siihen myös kaatuvan.*

Ei ole yhdentekevää, miten pyhää kirjaa luetaan. Vaikka länsimaiset yhteiskunnat ovat maallistuneet ja uskonnosta on tullut niiden piirissä pitkälti yksityisasia, uskonnot eivät ole katoamassa maailmasta. Globaalisti niiden merkitys on pikemminkin kasvussa. Myös Suomessa uskonto on yhä näkyvämpi osa poliittista keskustelua ja kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Näin siitä huolimatta, että julkishallinto ja uskonnonharjoitus on meillä erotettu toisistaan.

Uskonnot ovat vahvasti elossa, ja uskontulkinnat vaikuttavat ihmisten elämään, hyvässä ja pahassa. Uutisotsikoissa vilisevät islamistisen terrorin uhka, kristillis-kansallismielinen viharetoriikka ja buddhalaisten kiihkoilijoiden muslimivähemmistöihin kohdistama vaino. Samaan aikaan uskonnolliset johtajat vetoavat yhteisen hyvän ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta, ja uskonnollinen vakaumus saa joukoittain ihmisiä toimimaan hädässä olevien auttamiseksi. Orjuuden lakkauttaminen, rotusyrjinnän vastainen taistelu ja kehitysmaaliike kumpusivat hengellisestä maaperästä.

Uskonnosta on moneksi, ja Raamattu antaa eväitä moneen. Mielellään soisi, että sen käytössä korostuisivat ihmisyyden parhaat puolet.

Raamatun kirjallisuushistoriassa voi nähdä toiveita herättäviä kehityslinjoja. Kantaisien heimojumalasta kasvaa ihmiskuntaperheen taivaallinen Isä, jolle kaikki hänen lapsensa ovat samanarvoisia. Vaikka Jumala ei lakkaa suhtautumasta intohimoisesti oikeudenmukaisuuteen, liipasinherkästä maailmanpoliisista sukeutuu ajan oloon myötätuntoinen rinnalla kulkija, jonka silmissä varpusista pieninkin ansaitsee huolenpitoa.

Ja kun Jeesus vetoaa haavoittuvassa asemassa olevien puolesta, hän kiinnittää huomiota yhteiskunnan rakenteisiin. Köyhyysloukussa pyristelevien leskien ja syrjintää kohtaavien muukalaisten rinnalle hän nostaa ne, joita olemme valmiit kohtelemaan kaikkein säälimättömimmin:

– Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. (Matt. 5:44–45)

Jokainen ihminen on Jumalan lapsi, ja jokainen Jumalan lapsi ansaitsee tulla kohdelluksi ihmisenä, vihollinenkin.

Jumalan hyvyys ja kehotus ottaa siitä mallia ovat Raamatun sanoman luovuttamattominta ydintä. Ne yksin eivät kuitenkaan tee tyhjiksi Raamatun myrkyllisimpiä ja väärinkäytölle alttiimpia osia. ”Vanhatestamentillinen” esiintyy yhä arkikielessä alkukantaisen synonyymina, ja Uusi testamentti huipentuu Ilmestyskirjaan, jonka väkivalta on paitsi kostonjanoista myös vahvasti sukupuolittunutta.

Raamatun voi valjastaa niin valon kuin pimeydenkin palvelukseen. Siksi kysymys kuuluu, minkälaisen hengen vallassa Raamattua luetaan. Suokoon Jumala, että sen hedelmiin kuuluisi kaikkialla rauha – ja miksei myös rakkaus, ilo, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys, ja itsehillintä (Gal. 5:22–23).

Petri Merenlahti
Kirjoittaja on teologian tohtori ja työskentelee arkkipiispan teologisena erityisavustajana.