Tänään joulupäivänä vuorossa on useille tuttuakin tutumpi raamatunkohta. Sen lukeminen saattaa nostaa mieleen kuuluisia maalauksia, joulupostikortteja, nähtyjä elokuvia, lasten joulukuvaelmia. Ja nyt näistä pitäisi päästä ohi. Yksi keino ohittaa tuttuuden tunne on seuraava:

Luen tekstin sen tuttuudesta huolimatta useampaan kertaan ajatellen, että luen sen nyt ensimmäistä kertaa.

Kerään mieleeni nousevat juoksevat ja vilistävät asiat, tarkastelen niitä hetken, nimeän ne ja annan ne nuolirukouksina, lyhyinä huokauksina, Herralle. Pyydän, että saisin keskittyä sanaan.

Tunnistan ja nimeän tämän hetken kaipaukseni – mitä haluaisin nyt Jumalalta?

Astun mielikuvituksessani tapahtuman näyttämölle. Katselen ympärilleni, haistelen ilmaa, tunnen ilmavirran ihollani, kuuntelen ympäristön ääniä ja panen merkille, keitä muita on paikalla. Voi olla, että päädyn tarkastelemaan vain yhtä kertomuksen katkelmaa – tapahtuuhan siinä niin paljon.

Löydän itselleni paikan kertomuksessa. Kuka olen? Mistä seuraan tilannetta?