Kirkkoisä Augustinus opetti, että on olemassa neljänlaista rakkautta. Ensimmäinen ja ylin kohdistuu Jumalaan, toinen ihmiseen itseensä, kolmas lähimmäiseen ja neljäs ihmisen omaan ruumiiseen. Luther kiistää roomalaiskirjeen selityksessä tämän jaon ja näkee omaan itseen kohdistuvan rakkauden kielteisessä valossa: ”Tuolla käskyllä ’niin kuin itseäsi’ ei teroiteta ihmiselle, että hänen tulee rakastaa itseään, vaan osoitetaan tuo paheellinen rakkaus, jolla hän itse asiassa itseään rakastaa. Se on: olet kokonaan taipunut itseesi ja kääntynyt itserakkauteen, josta parannut vasta lakattuasi täydellisesti rakastamasta itseäsi, ja unohtaen itsesi, rakastaessasi vain lähimmäistäsi.” (Martti Luther, Valitut teokset 1.)

Protestanttisessa perinteessä, jonka perillisiä me Suomessa enimmäkseen olemme, ei ole pystytty erottamaan itserakkautta ja itsensä rakastamista eli itsensä hyväksymistä. On jäänyt ymmärtämättä, että vasta kun ihminen rakastaa itseään ja hyväksyy itsensä, hän voi aidosti rakastaa muita.