”Metsä on minun kirkkoni” on paitsi usein kuultu ja tuttu suomalaisen hengellisyyden luonnehdinta, myös tosi. Luonto tarjoaa omaa rytmiään levottomalle kulkijalle. Puut, sammalet, kasvit täyttävät melutta tehtävänsä. Kuolemakin on läsnä, maassa makaavat kelot ovat työnsä tehneet, samoin syksyn lehdet levätessään polun peitteenä. Kuolemaa ei voi erottaa elämästä, ja luonto kertoo, että se ei ole kauheaa. Kuolema voi olla yhtä kaunis kuin elämäkin. Professori ja ortodoksinen pappi Alexander Schmemann kirjoittaa teoksessaan Päiväkirjat 1973–1983: ”Mutta entä jos tämä valtakunta, tämä avoin taivas, nämä auringossa kylpevät kukkulat ja metsät, tämä hiljainen värien, kauneuden, valon ylistyslaulu – entä jos kaikki tämä ei lopulta olekaan mitään muuta kuin sen ilmestymistä, mikä on kuoleman takana: ikkuna ikuisuuteen?” Sitä juuri luonto on: portti ikuiseen elämään.