Kutsumusnäky
1Kuningas Ussian kuolinvuonna minä näin Herran: hän istui korkealla ja ylhäisellä istuimella, ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. 2Hänen yläpuolellaan seisoivat serafit, joilla oli kuusi siipeä kullakin: kahdella he peittivät kasvonsa, kahdella verhosivat ruumiinsa ja kahdella lensivät. 3He huusivat toinen toiselleen:
– Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot!
Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.
4Ovenpielet vapisivat äänten voimasta, ja huone tuli täyteen savua. 5Ja minä sanoin:
– Voi minua, minä hukun!
Minulla on saastaiset huulet,
ja saastaiset huulet on kansalla,
jonka keskellä elän,
ja nyt minun silmäni ovat nähneet Kuninkaan,
Herran Sebaotin.
6Silloin yksi serafeista lensi luokseni kädessään hehkuva hiili, jonka hän oli ottanut pihdeillä uhrialttarilta. 7Hän kosketti sillä minun huuliani ja sanoi:
– Katso, tämä on koskenut huuliasi,
sinun syyllisyytesi on poissa
ja syntisi sovitettu.
8Minä kuulin Herran äänen sanovan:
– Kenet minä lähetän?
Kuka lähtee sananviejäksi?
Niin minä vastasin:
– Tässä olen, lähetä minut!
9Hän sanoi:
– Mene ja sano tälle kansalle:
Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö.
Katsomalla katsokaa älkääkä ymmärtäkö.
10Paaduta tämän kansan sydän,
sulje sen korvat,
sokaise sen silmät,
ettei se silmillään näkisi,
ei korvillaan kuulisi
eikä sydämellään ymmärtäisi –
ettei se kääntyisi ja tulisi terveeksi.
11Minä kysyin:
– Kuinka pitkäksi aikaa, Herra?
Hän vastasi:
– Siksi kunnes kaupungit ovat autioina, asukkaita vailla
ja talot tyhjillään,
kunnes tyhjillä pelloilla vallitsee autius.
12Herra vie ihmiset kauas,
ja tyhjänä leviää hylätty maa.
13Jos väestä on jäljellä vaikka vain kymmenesosa,
vielä sekin raastetaan maasta,
kaadetaan niin kuin puu, kuin tammi.
Mutta puustakin jää kanto,
ja siitä kannosta kasvaa pyhien suku.
