1Saarnaajan, Daavidin pojan, Jerusalemin kuninkaan, sanoja.
Ei mitään uutta auringon alla
2Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja,
turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!
3Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä,
jolla hän itseään rasittaa auringon alla?
4Sukupolvi menee, sukupolvi tulee,
mutta maa pysyy ikuisesti.
5Aurinko nousee, aurinko laskee,
kiirehtii nousunsa sijoille ja nousee taas.
6Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen,
kiertää kiertämistään,
ja samalle kierrolleen tuuli palaa.
7Kaikki joet laskevat mereen,
mutta meri ei täyty,
ja minne joet ovat laskeneet,
sinne ne yhä edelleen laskevat.
8Kaikki sanat uupuvat kesken,
kukaan ei saa sanotuksi kaikkea.
Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä
eikä korva täyttään kuulemisesta.
9Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina,
mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen:
ei ole mitään uutta auringon alla.
10Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta,
on sitäkin ollut jo muinoin,
kauan ennen meitä.
11Menneistä ei jää muistoa,
eikä jää tulevistakaan –
mennyt on unohdettu,
ja tulevakin unohdetaan kerran.
Saarnaaja etsii elämän tarkoitusta
12Minä, Saarnaaja, olin Israelin kuninkaana Jerusalemissa. 13Minä ryhdyin etsimään viisautta ja tutkimaan kaikkea, mitä auringon alla tapahtuu. Tämän raskaan tehtävän on Jumala antanut ihmisen vaivaksi. 14Minä katselin kaikkea työtä, jota auringon alla tehdään, ja katso: kaikki se on turhuutta ja tuulen tavoittelua.
15Käyrä ei voi olla suora,
puuttuvaa ei voi laskea mukaan.
16Minä sanoin sydämessäni: olen hankkinut yhä enemmän viisautta, enemmän kuin kukaan, joka on hallinnut Jerusalemissa ennen minua, minun sydämeni on tallettanut tietoa ja viisautta. 17Ja minä halusin ottaa selville, mikä on tietoa ja viisautta, mikä taas mielettömyyttä ja typeryyttä. Mutta minä havaitsin, että tuulta vain tavoittelin. 18Sillä
missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta,
ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.
