Luottamus on ensimmäinen sääntö

“Luottamus on ensimmäinen sääntö.” Sen pyrkivät osoittamaan Harisalo ja Miettinen kirjassaan Luottamus - Pääomien pääoma. Niin ihmisten välinen vuorovaikutus kuin yhteiskunnalliset rakenteetkin perustuvat luottamukselle. Kun luottamus rikkoutuu, ihmissuhteet katkeavat. Yhteiskunnallisella tasolla luottamuksen horjuminen merkitsee vallankumouksia, korruptiota, konkursseja ja sotia. 

Luottamus sääntönä on jossain määrin sisäisesti ristiriitainen ajatus, sillä luottamus perustuu sääntöjen tarpeettomuuteen. Luottamus ensimmäisenä sääntönä tarkoittaa oikeastaan sitä, että suhteita ei säädellä säännöin ja sopimuksin. Asiat tapahtuvat niin kuin niiden kuuluu tapahtua, vaikka itse ei varmistaisi niiden menemistä omasta mielestä oikeaan suuntaan. Asioiden pieleen meneminen on riski, joka luottamuksen vallitessa halutaan ottaa. Ihminen ottaa vastaan pelkonsa, hyväksyy sen ja jatkaa eteenpäin tiellä, jolla myös pahin kuviteltavissa oleva voi tapahtua. Pieleen menemisen jälkeenkin on elämää. Kun luottamusta ei ole tai se on menetetty, tilalle kehitetään sääntöjä turvaamaan kunnioittava vuorovaikutus. 

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on syntynyt viimeisten vuosien aikana käsite “turvallinen tila”. Käsite on syntynyt vaihtoehtokulttuurien parissa turvaamaan erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen mahdollisuuksia tulla osalliseksi tapahtumisesta ja keskustelusta ilman, että muut määrittävät ulkopuolelta niiden reunaehtoja. Samalla on kuitenkin tiedostettu se, ettei mitään tiloja voida määrätä turvallisiksi tiloiksi tai luvata olevan sellaisia. Siksi puhutaankin mieluummin “turvallisemmasta” kuin “turvallisesta” tilasta. Turvallisempaa tilaa raivataan luomalla sääntöjä ja periaatteita, joita noudattamalla on mahdollista kulkea kohti turvalliselta tuntuvaa vuorovaikutusta. Sen lisäksi on luotu toimintaohjeita tilanteisiin, joissa turvallisemman tilan sääntöjä ja periaatteita ei noudateta. 

Tilassa, joka on turvallinen eikä vain turvallisempi, on viime kädessä kysymys luottamuksesta. Sääntö kertoo aina epäluottamuksesta. Luottamus on vuorovaikutuksen eikä sääntöjen tuottamaa. Voiko sääntö olla askel kohti luottamusta? Ainakin sen pohjalta voi olettaa, että jos sääntöjä ei noudateta, joku puuttuu asiaan. Luottamus lienee kuitenkin jotain radikaalimpaa.

Kierkegaard käytti käsitettä “uskon hyppy”, joka merkitsi hänelle luopumista normien asettamasta sekä oman järjen luomasta tiedollisesta varmuudesta ja heittäytymistä uskon varaan. Hän piti Abrahamia luottamuksen esikuvana, kun tämä lähti uhraamaan poikaansa Iisakia, vaikka kaikki, mikä ihmisessä on inhimillistä, sotii tällaista väkivaltaista järjettömyyttä vastaan. Uudessa testamentissa kreikan kielen sana pistis voidaan kääntää niin uskoksi kuin luottamukseksi.

Toisaalta luottamus ei merkitse hyväuskoisuutta, jota voi huijata, manipuloida ja johtaa harhaan. Jeesuksen oppilas Tuomas sai liikanimekseen “Epäilijä”, sillä Johanneksen evankeliumissa hänelle annetaan useammassakin tilanteessa vastaväittäjän rooli. Vaikka uskonnollisissa piireissä epäilemistä on toisinaan pidetty epäluottamuksen osoituksena Jumalaa kohtaan, asia ei ole ihan niinkään. Tuomas on esikuva ihmiselle, joka haluaa pohtia ja koetella kuulemaansa. Hän kysyy, jos ei tiedä, ja uskaltaa ilmaista oman epäilynsä muillekin. Tuomas sai vastauksia kysymyksiinsä, koska hän esitti ne ääneen. Epäileminen ja luottamus eivät ole toistensa vastakohtia. Luottamuksen vastakohta on pelko, joka estää. 

Luottamus on avautumista itsen ulkopuoliselle maailmalle. Se jättää auki myös mahdollisuuden, että voi tulla satutetuksi. Tämä on luottamuksen paradoksi. Luottamus herää tai on heräämättä automaattisesti suhteessa ympäröivään maailmaan. Se on avautumista yhteen suuntaan ja sulkeutumista toiseen. Minä luotan ja en luota, riippuen siitä, mitä ympärilläni tapahtuu ja millaisia kokemuksia minulla on maailmasta ja toisista ihmisistä. Luottamus voittaa pelon eikä sitä voi käyttää toisten hallitsemiseen, ohjailuun tai kontrollointiin. Luottamuksellisessa suhteessa kukaan ei halua toimia niin ja jos haluaa, silloin kyse on jostakin muusta kuin luottamuksesta. 

Voi olla, että luottamus merkitsee omaa ristiään kohti kulkemista, mutta ei sitä muutenkaan voi välttää. Ainakaan, jos Kierkegaardin sanoihin on luottaminen.