Vanhan testamentin kaanon: Reformaatio ja Trenton kirkolliskokous

Vanhan testamentin kaanon muuttui reformaation ja Trenton kirkolliskokouksen myötä.

Reformaation tuloksena protestanttiset kirkot rajasivat Vanhan testamentin kaanonin koskemaan hepreankielisiä kirjoja. Uskonpuhdistajien mukaan kirjat, joka esiintyivät vain Septuagintassa olivat kyllä lukemisen arvoisia, mutta niillä ei ollut jumalallista arvovaltaa.  Niistä ei voinut heidän mielestään löytää erehtymätöntä Jumalallista totuutta.

Luther sisällytti apokryfikirjat saksankieliseen raamatunkäännökseensä, mutta erotti ne omaksi ryhmäkseen. Ne oli sijoitettu Vanhan testamentin kanonisten kirjojen jälkeen, ja ennen niitä oli kirjattu varoitus, että niillä ei ollut pyhän kirjan asemaa. Myöhempinä vuosisatoina apokryfikirjat jätettiin pois osasta Raamatun painoksia –joskus syy saattoi olla periaatteellinen, joskus taloudellinen. 

Protestantit erottivat toisistaan kanoniset ja apokryfiset kirjat. Heille vain kanonisilla kirjoilla oli jumalallinen arvovalta. Trenton kirkolliskokouksessa vuonna 1546 roomalaiskatolinen kirkko vahvisti uudelleen kanonisten ja apokryfisten kirjojen tasavertaisen aseman. Katolisessa perinteessä apokryfisiä kirjoja kutsutaan deuterokanonisiksi.

Kaikkia Septuagintan ’ylimäärisiä’ tekstejä ei kuitenkaan hyväksytty osaksi deuterokanonisia kirjoja. Joistakin kirjoista luovuttiin, ja niistä tuli Vanhan testamentin liitetekstejä myös katolisessa kirkossa. Näitä olivat muun muassa Kolmas ja Neljäs makkabealaiskirja sekä Manassen rukous.