Leviraattivelvollisuus
Leviraattivelvollisuus on raamatullinen tapa, josta puhutaan myös leviraattiavioliittona tai lankousavioliittona (
levir
on latinankielen sana, joka tarkoittaa ”lanko”). Jos mies kuoli lapsettomana, hänen veljensä tai joku toinen suvun jäsen oli velvollinen avioitumaan lesken kanssa.
Leviraattivelvollisuuden tausta
Leviraattivelvollisuuden tarkoitus oli varmistaa suvun jatkuminen. Jos mies kuoli ilman jälkikasvua, hänen nimensä ja muistonsa katosivat. Siksi langon tuli hankkia poika oman veljensä lesken kanssa (5. Moos. 25:5-6): ”Hänen lankonsa tulee yhtyä häneen, ottaa hänet vaimokseen ja näin täyttää velvollisuutensa hänen lankonaan. Naisen synnyttämä esikoinen katsottakoon ensimmäisen miehen pojaksi, jotta hänen nimensä ei häviäisi Israelista.”
Leviraattiavioliiton avulla myös kuolleen miehen omaisuus jäi perheeseen. Sen avulla myös varmistettiin, että leski ei jäänyt ilman oikeuksia.
Pidettiin todella häpeällisenä, jos joku kieltäytyi menemästä naimisiin kuolleen veljensä lesken kanssa (5. Moos. 25:7-10).
Tunnettuja kertomuksia
Leviraattiavioliittoja esiintyy sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Tunnettuja esimerkkejä ovat:
- Tamar ja Onan (1. Moos. 38:8-10);
- Ruut ja Boas Ruut 3-4);
- nainen ja seitsemän veljestä (Matt. 22:23-33).
Leviraattivelvollisuus muiden kansojen keskuudessa
Leviraattivelvollisuus oli olemassa useilla Israelin naapurikansoilla. Assyrialaisesta laista on löytynyt leviraattiavioliittoon liittyviä säädöksiä. Leviraattivelvollisuus tuli voimaan myös silloin, jos mies oli ilmaissut halunsa mennä naimisiin, mutta kuoli ennen avioliiton solmimista. Myös muiden muinaisen Lähi-idän kansojen – kuten heettien ja Ugaritin asukkaiden– asiakirjoissa esiintyy viittauksia leviraattiavioliittoon.