Armo Uudessa testamentissa

Uudessa testamentissa armo tarkoittaa Jumalan omalle kansalleen osoittamaa ansaitsematonta hyvyyttä ja suosionosoitusta. Usein armolla viitataan myös siihen, että Jumalan pelastaa ihmiskunnan Jeesuksen Kristuksen kautta.

Uuden testamentin käännöksissä ”armo” viittaa yleensä kreikankielen sanaan kharis. Tämä sana sisältää mielikuvia ilosta, onnesta, lahjasta, suosiosta ja siunauksesta.

Uudessa testamentissa armo viittaa yleensä siihen, kuinka Jumala auttaa ihmisiä tai siunaa heitä. Jumalan armosta esimerkiksi Makedonian kristityt pystyivät tukemaan Jerusalemin seurakuntaa, vaikka olivat itse köyhiä (2. Kor. 8:1). Jumala on armollinen ihmisille, jotka ovat hädässä ja pyytävät häneltä apua (1. Piet. 5:6-7).

Uudessa testamentissa armolla viitataan Jumalan armoon ihmisiä kohtaan Jeesuksen Kristuksen kautta. Jumalan armo ja ihmisten käyttäytyminen saatetaan asettaa vastakkain: uskovat eivät pelastu omin voimin – juutalaisten lakia noudattamalla – vaan ainoastaan Jumalan armosta (Ef. 2:8-9). Armossaan Jumala hyväksyy ihmiset oikeamielisiksi, jos he uskovat Jeesukseen Kristukseen (Gal. 2:20).

Joissakin Uuden testamentin osissa, kuten Johanneksen evankeliumissa laki ja armo rinnastetaan (katso esimerkiksi Joh. 1:14-18).

Sanaa kharis (kreikankielen armoa tarkoittava sana) käytetään Uudessa testamentissa toisinaan samassa merkityksessä kuin sanaa kharisma. Se viittaa hengellisiin lahjoihin, joita Jumala antaa uskoville. Näin Paavalin Jumalalta saama ”armo” (kreikankielellä kharis) viittasi hänen apostolina saamaansa lahjaan (Room. 12:3). Tausta-ajatuksena oli todennäköisesti, että kristityt saivat Jumalalta lahjoja kirkon rakentamiseksi.