17 LUKU.

Jobin puheen jatkoa: Hän odottaa puolustajakseen Jumalaa, joka ei voi sallia, että ymmärtämättömät ja sydämettömät ystävät pääsisivät voitolle hänestä, jonka tappio masentaisi oikeamieliset. Ystäväin on turha puhua hänelle toivosta: Kuolema on hänen ainoa toivonsa.

17¹"Minun henkeni on rikki raastettu,

minun päiväni sammuvat,

kalmisto on minun osani.

²Totisesti, pilkka piirittää minua

ja silmäni täytyy yhä katsella heidän ynseilyänsä.

³

kuka muu rupeaisi kättä lyöden minun takaajakseni?

⁴Sillä sinä olet sulkenut ymmärrykseltä

heidän sydämensä;

sentähden sinä et päästä heitä voitolle.

⁵Ystäviä kutsutaan osajaolle,

mutta omilta lapsilta raukeavat silmät.

⁶

silmille syljettäväksi minä olen tullut.

⁷Minun silmäni on hämärtynyt surusta,

ja kaikki minun jäseneni ovat kuin varjo.

⁸Tästä oikeamieliset hämmästyvät,

ja viatonta kuohuttaa jumalattoman meno.

⁹Mutta hurskas pysyy tiellänsä,

ja se, jolla on puhtaat kädet, kasvaa voimassa.

¹⁰Mutta te kaikki, tulkaa jälleen tänne;

en löydä minä viisasta joukostanne.

¹¹Päiväni ovat menneet,

rauenneet ovat aivoitukseni,

mitä sydämeni ikävöitsi.

¹²Yön he tekevät päiväksi;

valo muka lähenee pimeydestä.

¹³Jos kuinka toivon, on tuonela asuntoni;

minä levitän vuoteeni pimeyteen,

¹⁴

ja madoille: 'Äitini ja sisareni'.

¹⁵Missä on silloin minun toivoni,

ja kuka saa minun toivoani katsella?

¹⁶Ne astuvat alas tuonelan salpojen taa,

kun yhdessä lepäämme tomussa."