Uuši Šana vienankarjalakši (KAR11)
8

Šeiččemeš pečatti

81Konša Vuonna avasi šeiččemennen pečatin, taivahašša tuli hil'l'aista. Šitä kešti puolisen tuntie. 2Mie nävin, jotta niillä šeiččemellä anhelilla, mit šeisottih Jumalan ieššä, annettih šeiččemen torvie.

3Šiitä tuli vielä yksi anheli, še ašettu alttarin eteh kultani kuatelničča kiäššäh. Hänellä annettih äijän luatanua, jotta hiän panis šen luatanan yheššä Jumalan rahvahan malittujen kera kultasella alttarilla, mi oli valtaistumen ieššä. 4Luatanan šavu nousi anhelin kiäštä Jumalan eteh yheššä Jumalan rahvahan malittujen kera. 5Anheli otti kuatelničan, täytti šen alttarin tulella ta loi tulen alaš muan piällä. Ukkoni jyräsi, tulta iski ta mua järähteli.

Kuuši torvie

6Ne šeiččemen anhelie, kumpasilla oli šeiččemen torvie, varuštauvuttih puhaltamah torviloih.

7Enšimmäini anheli puhalti torveh. Šilloin tuli ruahta ta tulta ta niijen šejašša vertä, ta ne piekšettih muata. Kolmaš oša puista palo ta kaikki vihanta heinä palo.

8Toini anheli puhalti torveh. Mereh lykättih mi lienöy, mi oli kuin šuuri palaja vuara. Kolmaš oša mereštä muuttu verekši, 9kolmaš oša mereššä eläjistä kuoli ta kolmaš oša laivoista upposi.

10Kolmaš anheli puhalti torveh. Šilloin taivahašta kirposi šuuri tähti, mi oli tulešša. Še täytti kolmannen ošan virroista ta hetteistä. 11Tähen nimi oli Karkieheinä. Kolmanneš vesistä muuttu karkiekši kuin karkieheinä. Monet ihmiset kuoltih veještä, šentäh kun še oli tullun karkiekši.

12Nelläš anheli puhalti torveh. Šilloin kolmanneš päiväseštä, kolmanneš kuušta ta kolmanneš tähtilöistä šammu, niin jotta kolmanneš niijen valošta pimeni. Päivä muuttu kolmaš ošua himmiemmäkši, ta šamoin pimeni yö.

13Šiitä nävin yhen anhelin, kumpani lenti korkiella taivahan luašša. Mie kuulin, mitein še karju lujalla iänellä: «Kor'ahiset ne, ket eletäh muan piällä! Vielä kuuluu torvien iäni, vielä kolme anhelie puhaltau torveh.»

9

91Viiješ anheli puhalti torveh. Šilloin mie nävin, jotta taivahašta oli kirvonnun muah tähti. Tähellä annettih pohjattoman kaivon avuan, 2ta še avasi tuon pohjattoman kaivon. Kaivošta nousi šavuo niin kuin šuurešta kiukuašta, ta šavu pimenti päiväsen ta ilman. 3Šavušta levisi muan piällä rašvakattija, ta niillä annettih šama valta kuin on skorpioniloilla muan piällä. 4Rašvakattiloilla šanottih, jotta niijen ei šua pilata muan heinyä eikä mitänä vihantua eikä yhtänä puuta. Ne šuatih valta muokata vain niitä ihmisie, kellä ei ole očašša Jumalan pečattie. 5Heitäki rašvakatit ei šuatu tappua, vain piinata viisi kuuta. Tuška, min ne ihmisellä tuuvvah, on šamanmoini kuin skorpionin pisson tuška. 6Niinä päivinä ihmiset ečitäh šurmua, ka ei löyvetä. Heijän himottais kuolla, vain kuoloma pakenou heistä.

7Rašvakatit oltih šotah varuššettujen heposien näköset. Niillä oli piäššä kullanväriset venčat. Niijen nuamat oltih kuin ihmisen näkö, 8ta niillä oli pitkä tukka niin kuin naisilla. Niijen hampahat oltih kuin leijonan hampahat. 9Niillä oli rintašuojat, mit oltih kuin rautua. Niijen šiivistä läksi šemmoni jymineh kuin šotakärryistä, kumpasie monet heposet vejetäh täyttä laukkua. 10Niillä oli häntä ta hännäššä pissin niin kuin skorpioniloilla. Niillä oli valta kiušata ihmisie viisi kuuta. 11Niijen čuarina oli pohjattoman kaivon anheli, šen jevreinkielini nimi on Avaddon, kreikankielini Apollion9:11 Jevreinkielini nimi Avaddon merkiččöy «häviemini» ta kreikankielini Apollion merkiččöy «hävittäjä»..

12Enšimmäiseštä kor'ašta piäsimä. No šen jälkeh tulou vielä kakši kor'ua.

13Kuuvveš anheli puhalti torveh. Jumalan ieššä oli kultani alttari, ta mie kuulin iänen, mi tuli šen alttarin nelläštä šarvešta. 14Še iäni pakasi kuuvvennella anhelilla, mi šoitti torvie. Še šano näin: «Piäššä irti ne nellä anhelie, kumpaset ollah rauvoissa šuuren Jefrat-joven rannalla». 15Niin piäššettih irti ne nellä anhelie, kumpaset oltih valmehina tätä tuntie, päivyä, kuuta ta vuotta vaššen: niijen piti šurmata kolmaš oša kaikista ihmisistä. 16Niillä oli raččuväkie kakšikymmentätuhatta kertua kymmenentuhatta mieštä; mie kuulin heijän luvun.

17Mie nävin, jotta heposet ta račaštajat oltih tämmösie: račaštajilla oli tuliruškiet, šavunšiniset ta rikinkeltaset rintašuojat. A heposilla oli kuin leijonan piä ta niijen šuušta tuli tulta, šavuo ta rikin kačkuo. 18Näih kolmeh vahinkoh – tuleh, šavuh ta rikin kačkuh, kumpasie heposien šuušta tuli – kuoli kolmaš oša ihmisistä. 19Heposien voima oli niijen šuušša ta hännäššä. Hännät oltih kuin myrkkymavot, ta niillä oli piät, kumpasilla ne ruattih ihmisillä pahua.

20Loppuset ihmiset, mit ei kuoltu näih vahinkoih, ei kuitenki kiännytty pois omien käsien luajokšista. Hyö entiselläh kumarrettih piessoilla ta valehjumalilla, mit hyö oli luajittu kullašta, hopiešta, vašešta, kiveštä ta puušta. Ne ei voija nähä, ei kuulla, ei kävellä. 21Hyö ei kiännytty riähistä, ei heitetty ihmisien tappamista, ei tietovuintua, ei huorin elämistä, ei varaštamista.

10

Anheli ta kirjakiärö

101Šiitä mie tuaš nävin uuvven, väkövän anhelin, kumpani laškeutu taivahašta. Hänellä vuattiena oli pilvi ta hänen piän piällä oli ukonkuari. Hänen näkö oli kuin päiväni ta hänen jalat kuin tulipaččahat. 2Kiäššä hänellä oli pieni avattu kirjakiärö. Hiän laški oikien jalan meren piällä, vašemen mualla. 3Hiän karjahti lujalla iänellä, niin kuin leijona ois ärjyn. Kušša hiän karjahti, šeiččemen ukkoista pakasi jyräkällä iänellä. 4Kun nämä šeiččemen ukkoista oli jyrissen paistu, mie rupesin kirjuttamah. Ka šiitä kuulin taivahašta iänen, mi šano miula: «Pie peitošša še, mitä šeiččemen ukkoista pakasi. Elä kirjuta šitä muistih.»

5Anheli, kumpasen nävin šeisomašša meren ta muan piällä, nošti kiän taivašta kohti. 6Hiän pošiutu Šen nimellä, ken eläy ilmasen ijän, Šen, ken luati taivahan, muan ta meren ta kaiken, mitä niissä on. Hiän šano näin: «Aika on lopušša. 7Tulou päivä, konša šeiččemeš anheli noštau oman torven ta puhaltau šiih. Šilloin käy toteh Jumalan peitošša pietty meininki. Tapahtuu juuri niin, kuin Hiän ilmotti omilla käškyläisilläh, Jumalan viessintuojilla.»

8Iäni, kumpasen mie jo aikasempah kuulin taivahašta, rupesi tuaš pakajamah miula ta šano: «Mäne tuon anhelin luo, mi šeisou meren ta muan piällä, ta ota avattu kirjakiärö hänen kiäštä». 9Mie mänin anhelin luo ta šanoin hänellä: «Anna kiärö miula». Hiän vaštasi: «Ota ta šyö še. Še on karkie vačaššaš, vain šuuššaš še maistuu makielta kuin mesi.» 10Mie otin kiärön anhelin kiäštä ta šöin šen. Še maistu miun šuušša makielta kuin mesi, ka konša šöin šen, vačašša tuntu karkielta.

11Hiän šano miula: «Tuaš šiun pitäy einuštua, mitä tulou muailman kanšoilla, mailla, kielillä ta čuariloilla».