Uuši Šana vienankarjalakši (KAR11)
18

Vavilonin kuatumini

181Šen jälkeh nävin, mitein taivahašta šolahti tuaš yksi anheli. Hänellä oli šuuri valta, ta hänen jumalallini valo valotti koko muan. 2Hiän karju lujah: «Kuatu, šuuri Vaviloni kuatu! Še muuttu piessojen elošijakši, kaikkien piessojen ta kaikkien pakanojen ta ilkeijen lintujen pešäpaikakši. Šen huoran viinua, vihan viinua, on kaikki rahvahat juotu. 3Kaikki muailman čuarit on eletty huorin hänen kera, ta kaikki muailman kupčat on pohatuttu hänen šuurešta pohasvuošta ta yllinkylläseštä elämäštä».

4Mie kuulin taivahašta vielä toisen iänen, kumpani šano:

«Lähtekkyä pois, jättäkkyä hänet, työ, ket oletta Miun rahvašta, jotta että yhtyis hänen riähkih eikä teilä tulis niitä vahinkoja, kumpasilla häntä kiušatah.

5Hänen riähkien pino noušou jo taivahah šuate, eikä Jumala unoha hänen pahoja ruatoja. 6Ruatakkua hänellä niin kuin hiän ruato toisilla, makšakkua kakšin verroin hänen ruatoloista. Šiih mal'l'ah, mih hiän toisilla juomua ševotti, ševottakkua hänellä ičelläh kahta karkiempi juoma. 7Min hiän on mainehta ta pohasvuo ahnuštan, šaman verran antakkua hänellä tuškua ta murehta. Hiän pakajau ičekšeh: ‘Mie olen čuaritar ta issun valtaistumella. En ole leški, konšana en jouvu kor'ua näkömäh.’ 8Šentäh hänellä tullah yhtenä ta šamana päivänä kaikki hänen vahinkot: kuoloma, mureh ta nälkä, ta hänet poltetah tuhkakši. Mahtava on Hospoti Jumala, kumpani hänet suuti!»

9Muailman čuarit, kumpaset on huoruitu hänen kera ta eletty pohatašti, itetäh ta voikerretah hänen ošua, konša nähäh šavun noušomašša hänen ropivošta. 10Hyö šeisotah loittuona, pöläššykšissäh šiitä, mitein häntä muokatah. Hyö šanotah:

– Kor'a šiula, šuuri linna!

Kor'a šiula, Vaviloni, mahtava linna:

niin äkkie šiut suutittih.

11Muailman kupčat itetäh ta murehitah häntä, šentäh kun enämpi kenkänä ei ošša heijän tavaroja: 12ei kultua, ei hopieta, ei jalokivijä eikä simčukkoja, ei liinakankašta, ei purppurakankašta, ei šulkkuo eikä heläkänruškeita kankahie, ei hyvänhajuista tuijapuuta, ei noršunluušta eikä jalopuušta luajittuja tavaroja, ei vaški-, rauta- eikä marmoriluajokšie, 13ei koritsua eikä muita makujauhoja, ei luatanua, ei hajuvoitimie eikä kuajintapihkua, ei viinua eikä šiemenvoita, ei hienoja jauhoja eikä vil'l'ua, ei šiivattua, ei lampahie, ei heposie eikä kärryjä, ei orjie, ihmisie runkoneh ta henkineh.

14– Kaikki še hyvä, mitä šiun mieli himoili,

on nyt ollun ta männyn.

Kaikki šiun pohasvuot ta kiilto

niise on männyttä,

enämpi konšana ne ei myöššytä.

15Noijen tavarojen kaupiččijat, nuo, ket pohatuttih huoran pohasvuošta, šeisotah loittuona, pöläššykšissäh šiitä, mitein häntä muokatah. Hyö itetäh ta voikerretah näin:

16– Kor'a šiula, šuuri linna!

Šie šuoriuvuit liinasih,

purppuraisih ta heläkänruškeih vuatteih,

šilma kaunissettih kulta, jalokivet ta simčukat,

17ka niin äkkie nuo pohasvuot hävittih.

Šamoin kaikki laivojen kapitanit ta niillä matkuajat, merimiehet ta muut merellä tienuajat šeisottih loittuona. 18Kun hyö nähtih šavun noušomašša linnan ropivošta, hyö karjuttih: «Mi linna ois tämän šuuren linnan moini?» 19Hyö kylvettih tuhkua omih päih, itettih, voivotettih ta karjuttih näin:

– Kor'a, kor'a šuurella linnalla,

kumpasen kallehukšista pohatuttih

kaikki, kellä on laivoja merellä!

Ruttoh še hävisi.

20Iluol'e šen lopušta, taivaš, iluol'kua kaikki pyhät, kaikki apostolit ta Jumalan viessintuojat! Jumala suuti šen linnan šiitä, mitä še teilä ruato.

21Yksi väkövä anheli otti šuuren kiven, melličänkiven kokosen, loi šen mereh ta šano näin:

– Tätä vauhtie pyyhitäh muan piältä Vaviloni,

tuo šuuri linna,

eikä šitä enämpi konšana löyvy.

22Enämpi ei kuulla šiun pihoillaš

arfanšoittuo, ei lauluo,

ei pillin eikä torven iäntä.

Enämpi ei ole minkänä ruavon ruatajua,

ei kuulla jauhinkiven jyrinyä.

23Enämpi ei nähä lampun valuo,

ei kuulla šulhasen, ei moršiemen iäntä.

Šiun kupčat oltih muan šuurimpie,

omilla tietovuisilla šie muanitit kanšat viärällä tiellä.

24Šiun kiät ollah Jumalan viessintuojien ta pyhien vereššä,

muailman kaikkien tapettujen vereššä.

19

Ilolaulu taivahašša

191Tämän jälkeh kuulin taivahašta mahtavan iänen, niin kuin šuuri rahvašjoukko ois laulan tämmöistä lauluo:

– Alliluija19:1 Alliluija on jevreinkielini kiitoškarjahuš. Še merkiččöy «ylentäkkyä Hospotie». !

Pelaššukšen tuou miän Hospoti,

Hänen on jumalallini valo ta voima.

2Oikie ta tosi on Hospotin suutu.

Hiän suuti tuon šuuren huoran,

kumpani pilasi muailman omalla huoruinnalla.

Hospoti makšo huoralla omien käškyläisien veren.

3Tuaš kuulu iäni, mi šano:

– Alliluija!

Huoran ropivošta noušou šavu

aina ta ilmasen ijän.

4Kakšikymmentänellä vanhinta ta nellä olijua heittäyvyttih očin muah Jumalan eteh ta kumarrettih Hänellä, kumpani istuu valtaistumella. Hyö šanottih:

– Amin. Alliluija!

5Ta valtaistumelta kuulu iäni, mi šano:

– Kiittäkkyä miän Jumalua,

kaikki työ Hänen käškyläiset,

työ, ket Häntä varajatta,

pienet ta šuuret!

6Šiitä kuulin iänen, mi oli kuin šuuren rahvašjoukon kohineh, kuin šuurien vesien pauhu ta kova ukkosenjyry. Še šano:

– Alliluija!

Hospoti, miän Jumala, Kaikenvaltani,

tuli nyt Čuarina.

7Olka myö hyvillänä ta iluol'ka,

kunnivoittakka Häntä!

Nyt tuli Vuonnan häijen aika.

Hänen moršien on jo valmehena,

8hänet on šuoritettu hiämekkoh,

puhtahah ta heläkänvalkieh liinamekkoh.

Še liinamekko merkiččöy pyhien hyvie ruatoja.

9Anheli šano miula: «Kirjuta: Ošakkahat ollah ne, ketä on kučuttu Vuonnan hiästolah». Ta hiän jatko: «Nämä ollah totisie Jumalan šanoja».

10Mie heittäyvyin anhelin jalkoih, jotta kumartua hänellä, vain hiän šano: «Elä rua šitä! Mie olen vain Jumalan käškyläini, niin kuin šie ta šiun vellet, kumpaset ollah Iisussan tovistajat. Jumalalla šiun pitäy kumartua!»

Iisussan tovistajissa on Jumalan viessintuojien Henki.

Valkiella heposella račaštaja

11Mie nävin taivahan avattuna: nävin valkien heposen ta šen šeläššä Miehen. Hiän pakajau totta ta Häneh voit uškuo, Hiän suutiu ta šotiu oikein. 12Hänen šilmät oltih kuin tulen liekkehet, Hänellä oli piäššä monta koronua. Häneh oli kirjutettu nimi, kumpaista ei tiijä kenkänä toini, vain Hiän Iče. 13Hänellä oli piällä vereh kaššettu sviitka, ta Hänen nimi on Jumalan Šana.

14Miehen jäleššä matattih taivahan šotajoukot. Hyö račaššettih valkeilla heposilla, ta heilä oli heläkänvalkiet liinavuattiet. 15Miehen šuušta lähtöy terävä miekka. Šillä miekalla Hiän isköy kanšoja, Hiän paimentau niitä rautasella kepillä. Hiän talluo ličottau viinamarjat pušerrušaltahašša, jotta näyttyä Jumalan šiäntymini ta viha, Hänen, kumpani on Kaikenvaltani. 16Miehen sviitkah reijen kohalla on kirjutettu nimi: čuarien Čuari, isäntien Isäntä.

17Šiitä nävin anhelin, kumpani šeiso ylähyänä päiväseššä. Hiän karju lujalla iänellä kaikilla lintuloilla, kumpaset lennettih korkiella taivahan luašša: «Tulkua, keräytykkyä Jumalan pruasniekka-iltasella! 18Šuatta šyyvvä čuarien lihua, šotapiälikköjen ta valtamiehien lihua, heposien ta račaštajien lihua, kaikkien lihua, niin omalla vallalla eläjien kuin orjien, niin pienien kuin šuurien.»

19Šiitä nävin, jotta svieri ta muailman čuarit omien šotajoukkojen kera oli keräyvytty yhteh, jotta šotie Račaštajua ta Hänen šotajoukkuo vaštah. 20Ka svieri otettih kiini, šamoin viärä viessintuoja. Hiän oli svierin nimissä luatin kummie ta muanitellun viäräh ihmisie, ket oli otettu svierin merkki ta ket kumarrettih šen pačaškuvalla. Ne molommat työnnettih elävinä tuliseh järveh rikinkačkusien tuliliekkehien kešellä. 21Loput šotajoukošta šuatih šurma miekašta, mi työnty Račaštajan šuušta, ta kaikki linnut šyötih kyllitellein heijän lihua.

20

Tuhatvuotini valtakunta

201Mie nävin, jotta taivahašta šolahti anheli, kumpasella oli kiäššä pohjattoman kaivon avuan ta jykie riimu. 2Anheli otti kiini drakonin, tuon muinasien aikojen kiärmehen, min nimet ollah juaveli ta šaatana. Hiän šito šen riimuh tuhannekši vuuvvekši, 3šalpasi šen pohjattomah kaivoh ta pani kaivon oveh pečatin. Enämpi drakoni ei šua muanittua kanšoja viäräh, kuni ei kulu tuhat vuotta. Šiitä še on piäššettävä irti vähäsekši aikua.

4Mie nävin valtaistumie, ta niillä, ket ašetuttih istumilla, annettih valta suutie. Mie nävin niijen henket, keltä oli leikattu piä Iisussan tovissukšen ta Jumalan šanan tähen. Hyö ei ruvettu kumartamah svierillä eikä šen pačaškuvalla eikä otettu šen merkkie oččah eikä käteh. Hyö nouštih eloh ta hallittih yheššä Hristossan kera tuhat vuotta. 5Muut ei nouštu eloh šini, kuni ei männyn tuhat vuotta.

Tämä on enšimmäini kuollehista noušomini. 6Ošakkahie ta pyhie ollah ne, ket piäššäh enšimmäiseh kuollehista noušomiseh! Heih toisella kuolomalla20:6 Toini kuoloma kačo tämän kirjan 20:11-15 ta 21:8. ei ole valtua, vain heistä tulou Jumalan ta Hristossan pappija ta hyö hallitah Hristossan kera tuhat vuotta.

Šaatana luuvvah tuliseh järveh

7Konša mänöy tuhat vuotta, piäššetäh šaatana tyrmäštä, ta še lähtöy kiertämäh koko muata ta muanittamah kanšoja viäräh. Še eksyttäy Gogin ta Magogin ta keryäy muan rahvahat šotah, ta šotajoukkoja on niin kuin meren rannalla hiekkua. 8Ne keräyvytäh muan joka puolelta ta ašetutah pyhien elošijan ympärillä ta armahan linnan ympärillä. 9Ka taivahašta isköy tuli ta nielasou ne kaikki. 10Šaatana, kanšojen ekšyttäjä, työnnetäh šamah rikinkačkuseh tuliseh järveh, missä svieri ta viärä viessintuoja jo ollah. Šielä ne jouvutah muokkautumah yötä päivyä, aina ta ilmasen ijän.

Viimeni suutu

11Mie nävin šuuren valkien valtaistumen ta Šen, ken šillä istuu. Hänen nävön ieštä pakeni mua ta taivaš, eikä niitä enämpi ollun. 12Ta nävin mie kuollehet, šuuret ta pienet, šeisomašša Jumalan ieššä. Kirjat avattih, šiinä oli elämänkirjaki. Kuollehie suutittih šen mukah, mitä kirjoih oli kirjutettu, jokahini omie ruatoja myöte. 13Meri anto omat kuollehet, Šurma ta Tuonela annettih omat kuollehet, ta kaikki hiät suutittih omien ruatojen mukah. 14Šiitä Šurma ta Tuonela luotih tuliseh järveh. Tulini järvi on toini kuoloma. 15Jokahini, kenen nimie ei löytyn elämänkirjašta, luotih tuliseh järveh.