Blogi: Luonnon keskeltä löytyy pyhyys ja vapaus

Keväisin vedän mieluusti sukset tai liukulumikengät jalkaan ja lähden sivakoimaan koirieni kanssa. Harvemmin suuntaan laduille sillä metsässä hiihtely sopii meille paremmin. Valmista reittiä ei ole ja määränpääkin on usein entuudestaan tuntematon. Perillä tiedän olevani sitten kun löydän paikan, joka tuntuu hyvältä tulien tekemiseen ja kotoisalta eväiden nauttimiseen.

Muutaman kerran olen ottanut mukaani Agricola pyhiinvaelluskortit. Tulistellessa on kiva katsoa, josko jokin kortti erityisesti puhuttelisi juuri sillä hetkellä. Tällä kertaa pysähdyin korttiin ja Raamatun jakeeseen, jotka käsittelivät vapautta.

”Herra on Henki ja siellä missä on Herran henki, on vapaus.” (2.Kor.3:17)

Nautin hiihtämisessä rauhasta, ennalta määrittelemättömistä reiteistä ja koskemattoman luonnon yksityiskohtien tarkkailusta. On mukavaa erottaa hangen pinnalta pienten ja suurten eläinten jälkiä ja kevään edetessä huomata kuinka luonto on joka päivä hieman erilainen kuin eilen. Pohjoissaamenkielessä kevään eri vaiheet näkyvät myös kuukausien nimissä. Maaliskuu on njukčamánnu – ”joutsenkuu” sillä joutsenet palaavat ensimmäisten joukossa pohjoiseen pesimäpaikoilleen. Huhtikuu taas on cuoŋománnu – ”hankikuu”. Silloin kevätauringon lämpö ja yöpakkaset kovettavat lumen niin, että se kantaa sekä metsän asukkaita että vierailijoita. Hankikannon aikaan voin helposti hiihdellä minne vain ja missä vain. Se jos mikä on vapautta.

”Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä maa.” (2.Moos. 3:5)

Metsä on aina tuntunut minulle enemmän kirkolta kuin mikään ihmisen rakentama kirkkorakennus. Metsään en pukeudu parhaimpiini mutta kunnioitan metsää valitsemalla sinne oikeanlaiset varusteet. Se riittää.

Stressi, kiire tai arjen askareet eivät valitettavasti unohdu heti kun näen metsän edessäni. Hiihto tuntuu joinakin päivinä raskaalta eikä kelikään aina ole aurinkoinen. Kuitenkin metsä on minulle paikka, joka ottaa minut vastaan juuri sellaisena kuin sillä hetkellä olen ja laittaa minut riisumaan henkiset kenkäni jaloistani. Luonnossa koen yhtä aikaa pienuutta ja olevani osa jotain suurempaa. Se tuntuu turvalliselta ja vapauttavalta. Yhteys Jumalaan ei ole sidottu aikaan tai paikkaan, vaan voin kohdata Hänet myös siellä, minne nuotioni sytytän. Luonnon keskellä muistan, että juuri se paikka, jossa seison, on pyhä.

”Tietä käyden tien on vanki.
Vapaa on vain umpihanki.”  (A. Hellaakoski)

Hankikuu on pikkuhiljaa vaihtumassa vasakuuksi ja metsä on täynnä pälvipaikkoja, jotka kohta toimivat ensimmäisinä petipaikkoina eläinten poikasille. Hiihtokausi on ohi ja on aika antaa metsän uudelle elämälle tilaa ja rauhaa. Aikojen vaihtuessa saan yhä uudelleen kokea turvallista vapautta missä olenkin ja minne menenkin. Herran tie ei kahlitse vaan antaa suunnan, jota kohti on hyvä ja turvallista kulkea silloinkin, kun valmista latua ei ole. Uuteen vuodenaikaan siirtyessä saan tänäänkin rukoilla, että usko kannattelisi hangen tavoin vaelluksellani kohti määränpäätäni. Paikkaa, joka tuntuu hyvältä ja kotoisalta, vaikka se olisi entuudestaan tuntematon.

Teksti ja kuvat: Mari Valjakka, saamelaispappi, Inarin seurakunta