Raamatun lukijalle

Käännöksen syntyvaiheet

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous asetti vuonna 1973 komitean Raamatun uuden suomennoksen aikaan saamiseksi. Komitean puheenjohtajana toimi piispa Aimo T. Nikolainen, ja sen jäseninä työskentelivät Jussi Aro, Esko Haapa, Osmo Ikola, Heikki Koskenniemi, Aarre Lauha, Lassi Nummi, Ilmari Soisalon-Soininen, Jukka Thurén ja Kalevi Toiviainen. Toiviaisen tultua valituksi piispaksi, Aron kuoltua ja Lauhan pyydettyä eron kirkolliskokous valitsi heidän tilalleen Juha Pihkalan, Heikki Palvan ja Timo Veijolan.

Ortodoksista kirkkoa ovat komiteassa edustaneet Johannes Seppälä, arkkipiispa Johannes ja Merja Merras. Vapaitten kristittyjen neuvostoa on edustanut Valtter Luoto, varamiehenään Väinö A. Hyvönen. Katolinen kirkko on osallistunut työskentelyyn antamalla palautetta.

Komitean käännösehdotus julkaistiin kolmena niteenä vuosina 1989--1991. Niiden johdannoissa on selostettu tekstilähteitä, joihin suomennos perustuu. Johdannoissa mainitaan myös käännöstyöhön osallistuneet asiantuntijat, kerrotaan työn organisoinnista ja kuvataan käännöstyön ongelmia ja saadun palautteen merkitystä.

Käännösperiaatteet

Kirkolliskokous hyväksyi käännöstyön periaatteet komitean osamietinnön pohjalta 1975. Suomennoksen kielellisenä tavoitteena on selkeä, luonteva ja nykyaikainen yleiskieli. Sen mukaisesti käännöstyössä on otettu huomioon kielemme kehitys ja luovuttu erityisestä raamattukielestä. Sanastossa ja virkerakenteissa on pyritty siihen, että käännös ei tarpeettomasti toista alkukielten piirteitä vaan ensisijaisesti välittää lukijalle Raamatun tekstien sisällön.

Kansainvälisen käytännön mukaisesti suomennos on varustettu väliotsikoilla, jotka on yleensä johdettu suoraan varsinaisesta tekstistä. Lukujen ja jakeiden numerointi on uusimpien tekstijulkaisujen mukainen.

Tekstin *-merkki osoittaa, että käännökseen on liitetty selite. Tekstissä hakasulkeilla [ ] erotetut jakeet tai jakeen osat eivät sisälly varhaisimpiin käsikirjoituksiin. Osa tällaisista jaksoista on sijoitettu käännöksen selitteisiin. Selitteiden avulla on myös helpotettu yleiskuvan saamista kokonaisuudesta, valotettu nimen tai sanan alkuperää ja annettu tietoa Raamatun ajan tapakulttuurista.

Kun joissakin selitteissä viitataan masoreettiseen tekstiin, sillä tarkoitetaan juutalaisen perinteen vaalimaa tekstiä, jonka paras edustaja on vuodelta 1008 jKr. peräisin oleva käsikirjoitus. Septuaginta on Vanhan testamentin kreikankielinen käännös, jonka varhaisimmat osat ovat syntyneet kolmannella vuosisadalla eKr. Qumranin tekstit ovat Kuolleenmeren luolista 1940--1950-luvulla löydettyjä Raamatun käsikirjoituksia, jotka ovat peräisin ajanlaskumme alun tienoilta; niitä ei ole voitu hyödyntää aiemmissa suomalaisissa Raamatuissa.

Kirkolliskokouskäsittely

Kirkolliskokous asetti vuonna 1988 yhdeksänjäsenisen raamatunkäännösvaliokunnan. Valiokunnan puheenjohtajana toimi piispa Kalevi Toiviainen, ja sen jäseninä olivat Timo Komulainen, Irja Mether, Helka Mänttäri, Keijo Nissilä, Jussi Pelto-Piri, Pentti Simojoki, Raija Sollamo ja Otso Sovijärvi. Pelto-Pirin erottua kirkolliskokouksen jäsenyydestä hänen tilalleen valittiin Kari Vappula. Valiokunta käsitteli käännösehdotuksesta annetut lausunnot. Kirkolliskokous hyväksyi suomennoksen 11. 1. 1992 raamatunkäännösvaliokunnan esityksen pohjalta.

Toimitustyö

Kirkolliskokous valitsi marraskuussa 1991 Raamatulle toimituskunnan. Toimituskunnan puheenjohtajana toimi Raija Sollamo, ja sen jäseninä työskentelivät Aarre Huhtala, Leena Huima, Timo Komulainen, Kalevi Nummi, Pertti Pajunen ja Aarne Toivanen. Toimituskunta on saattanut tekstin painokuntoon ja laatinut mittojen ja rahojen sekä ajanlaskun ja juhla-aikojen selitykset.

Käännöksen välimerkkien käyttöä sekä nimistön oikeinkirjoitusta ja taivutusta on yhtenäistetty kielenhuollon suositusten mukaisiksi. Runoteksteissä toimituskunta on johdonmukaistanut käännöksen kirjoitusasua ja kulloisenkin puhujan merkitsemistä. Repliikkiviivaa on käytetty ensisijaisesti Jumalan tai profeetan puhejaksoissa, muissa lainauksissa yleensä tavanomaisen käytännön mukaisia lainausmerkykejä.

Toimituskunta on kauttaaltaan tarkistanut apulaisprofessori Esko Haavan laatimat rinnakkaispaikkaviitteet. Viitteiden tehtävänä on ilmoittaa kyseisessä jakeessa lainattu tai sen kanssa muuten yhteen kuuluva raamatunkohta, antaa tietoa tapahtumien tai ilmiöiden taustasta ja valottaa laajempia asiakokonaisuuksia sekä osoittaa Vanhan ja Uuden testamentin välisiä yhteyksiä. Viitteiden +-merkit kiinnittävät huomion niihin raamatunkohtiin, joiden yhteydessä lukijalle annetaan lisäviitteitä. Viitejaksoa jakava  -merkki osoittaa, että viitteet kohdentuvat jakeen eri asiaryhmiin. Aiemman käytännön mukaisesti osa viitteistä liittyy Vanhan testamentin ns. apokryfikirjoihin.

Uusi käännös otetaan käyttöön suomalaisen Raamatun juhlavuonna, jolloin on kulunut 350 vuotta ensimmäisen suomenkielisen kokoraamatun ilmestymisestä. Vuoden 1992 käännös on laadittu erilaisissa oloissa ja erilaisin mahdollisuuksin kuin varhainen edeltäjänsä, mutta sen tehtävä on sama: välittää Jumalan sana kielellä, jota jokainen suomalainen ymmärtää.

Helsingissä 10. kesäkuuta 1992